Lapselle oli tietenkin osoitettu vuodepaikka, mutta äidin yöpyminen osastolla oli aina kysymysmerkki. Samassa huoneessa saa nukkua, jos toiselle vuodepaikalle ei tule ketään tai se sopii huoneen toiselle potilaalle tai hänen vanhemmilleen. Mihin minä nyt menisin lapseni luota, kun matkaa kotiinkin on 120 kilometriä?! Hoitajat lupailivat sänkyä käytävälle tai toimenpidehuoneeseen, jos muuta ratkaisua ei ole.
Ensimmäinen jakso oli päiväkorsetin käyttöönotto maaliskuussa. Koko perhettä jännitti, sillä aiemmat kokemukset eivät olleet kovinkaan rohkaisevia. Tytölle koitettiin vakuutella, että varmasti tämä korsetti on parempi eikä satu ja varmasti totut olemaan sen kanssa nopeasti. Totuus kuitenkin oli, että oli vaikea uskoa omia vakuutteluja itsekään.
Päiväkorsetti tehdään kipsimuotista ja minä en ollut hoksannut tyttöä siitä varoittaa. Eli ensimmäiseksi vaatteet pois, puolet tytöstä kipsiin ja sotku tietenkin sen mukainen. Kun tämä sairaalassa selvisi, tuli tytöllä pelonsekainen itku. Muutenkin jännitti ja pelotti ja sitten vielä tämä! Onneksi sekä fysioterapeutti että apuvälinesuunnittelija olivat ennestään tuttuja ja saivat tytön vakuuttuneeksi siitä, että mikään ei satu ja muutenkin homma on nopeasti ohi. Ja parasta oli, että samalla kun kipsimuottia tehtiin, sai kuvastosta valita millainen kuvio korsettiin tulee. Karkkeja! Se oli helppo valinta.
Seuraavaksi päiväksi valmistui korsetti. Samalla otettiin myös mitat uutta yökorsettia varten. Se puolestaan valmistetaan Suomen ulkopuolella ja hintaakin yöpuvulla yli tuhat euroa! Päiväkorsetti oli täysin erilainen muodoltaan kuin aikaisempi yökorsetti. Mutta kivikova tämäkin! Toki tiesin, että täytyyhän sen olla, jos meinaa selkärankaa vääntää suoraan, mutta silti... Korsetin pukeminen päälle oli työlästä. Tyttöä kyljestä kiinni ja voimalla remmit kiinni. Ensimmäisenä iltana tyttö pelkäsi tukehtuvansa, sillä niin pahalta se tuntui. Yökorsetti oli aiemmin puettu makuuasennossa, mutta tämä piti pukea seisaaltaan ja se aiheutti ilmeisesti vielä helpommin ahdistavan tunteen.
Olin päättänyt, että tällä kertaa kotiin ei lähdetä kummankaan korsetin kanssa ilman, että kaikki kipukohdat on pois. Päiväkorsettia pidettiin ennen uutta yökorsettia 23 tuntia vuorokaudessa. Tunnin tauko oli varattu selkäjumpalle ja pesulle. Ensimmäisenä iltapäivänä päiväkorsetin kanssa lähdettiin kaupungille, jotta saadaan muuta ajateltavaa. Ajattelin, että korsetin kanssa on totuttavat liikkumaan ja sairaalassa jäädään liikaa sänkyyn. Iltasella korsetti kuitenkin alkoi voimakkaasti painamaan toista kylkeä. Tyttö kiemurteli ja aneli, että se otetaan pois. Ruokailun yhteydessä tuntui, ettei maha vedä ruokaa juuri lainkaan, koska korsetti on niin tiukka ja painaa mahaa. Pientä hiomista korsettiin tehtiin heti seuraavana päivänä, mutta kyljen kipuun olisi totuttava. Kaikkea painetta ei voida muokata pois, sillä silloin korsetti ei auta. Periaatteena se, että suuria painaumajälkiä saa olla, mutta pienet viittaa siihen, että korsettia täytyy hieman siitä kohden muokata. Eli yön jälkeen kaikki jäljet tutkittiin tarkkaan ja kirjattiin ylös.
Toisena sairaalapäivänä iski nuha ja kuume. Koska osastolla on paljon leikkauspotilaita, meidät eristettiin omaan huoneeseen osaston perälle. Yhteisissä tiloissa ei siis saanut käydä, mutta huoneeseen tuotiin mahtava legolinna! Ja limsaa ja sipsiä sai milloin vain! Lapsen mukaan sairaalassa on se hieno punainen nappi, jota painamalla voi tilata kaikkia herkkuja. Eli vaikka minun mielestä sairaalassa olo oli raskasta, tyttö oli sitä mieltä, että sairaala on hauska paikka. Eikä tätä mielikuvaa poistanut edes se, että korsetti teki kipeää. Ja iso rooli on todellakin niillä ihanilla hoitajilla, jotka pitävät huolen siitä, että lapsilla on hyvä olla.
Kahden yön jälkeen oli aika lähteä kotiin. Korsetin kanssa meni kohtuullisesti ja pieni toivon tunne heräsi, että ehkä tähän tosiaan totutaan. Kun tultiin kotiin ja sain tytön nukkumaan, romahdin itse. Itkin toisaalta helpotuksesta, mutta toisaalta kauhusta, sillä korsetti tuntui todella hurjalta. Se törrötti vaatteiden alta ja sen pukeminen sai joka kerta hien pintaan. Miksi juuri hänelle?! Tämä ei ole reilua! Edelleen pelkäsin myös sitä, miten tytön arki sujuisi korsetin kanssa. Jo kenkien kiinnilaittaminen oli työlästä, sillä korsetin kanssa koko keskivartalo oli jäykkä ja esti alaspäin taivuttamisen.
Heti seuraavana päivänä menin kouluun kertomaan korsetista koko luokalle. Myös opettajalle täytyi ohjeistaa korsetin pukeminen, sillä liikuntatunneille se oli tarkoitus ottaa pois. Kerroin luokalle, miksi heidän kaverinsa käyttää korsettia ja rohkeasti tyttö myös riisui paidan päältä ja näytti mistä on kyse. Luokka kuunteli hiljaa ja nyökkäili. Halusin, että luokka olisi kaverinsa puolella eikä kiusaamista korsetin vuoksi tulisi. Kun muutaman päivän päästä kysyin, onko kukaan sanonut korsetista mitään, oli tytön vastaus: "Yksi kysyi, että sattuuko sen pitäminen ja voisiko hän jotenkin auttaa minua." Sillä hetkellä minun suurimmat pelot karisivat. Rohkea tyttö ja huiput luokkakaverit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti