Viime syksyn ensimmäisen selän röntgenkuvauksen jälkeen, saimme lähetteen yliopistolliseen sairaalaan lasten kirurgiselle poliklinikalle. Jotenkin mielessä oli toiveikas ajatus, josko korsettihoitoa ei aloitettaisikaan, vaan tilannetta jäädään seuraamaan. Hoitolinjaus oli kuitenkin hyvin selkeä. Yökorsettihoito aloitetaan mahdollisimman pian. 8-vuotiaalla pituuskasvua on edessä vielä paljon ja todennäköistä on, että mutkat jatkavat kasvuaan.
Kyllä me tästä selvitään. Onneksi kuitenkin vain yökorsetti. Pahin pelko oli koko päivän pidettävä korsetti ja siltä vältyttiin.
Yökorsetin mitat otettiin melko pian, jonka jälkeen seurasi noin kolmen viikon odotus. Ensimmäisen yökorsetin käyttöönotto oli vuorossa joulukuussa. Kaksi yötä yliopistollisen sairaalan kirurgisella osastolla. Uusi ja jännittävä kokemus lapselle oli jo pelkästään sairaalassa yöpyminen.
Mittojen mukaan tehty korsetti ei asettunut ensimmäisenä yönä lainkaan. Tyttö itki ja vaikersi eikä mikään särkylääke auttanut. Useampi hoitaja yritti yön aikana laittaa korsettia uudelleen päälle. Parhaimmillaan tai ehkä pahimmillaan tytön sängyn ympärillä oli neljä hoitajaa. Kaikilla alkoi keinot loppua. Jossain vaiheessa aamuyötä annoin periksi ja otin korsetin pois. Aamulla fysioterapeutti vakuutti, että kyllä korsettiin tottuu. Vaaditaan useampi yö, että selkä antaa edes vähän korsetille periksi.
Toinen ilta. Tyttöä pelotti jo valmiiksi. Itse olin kuolemanväsynyt ja pelkäsin myös. Kyllä siihen varmasti tottuu. Näin vakuuteltiin ja vannotettiin, että korsetti on pidettävä päällä ainakin 10 tuntia yössä.
Toinen yö oli yhtä kamala kuin ensimmäinenkin. Tyttö itki kipua, mutta ei missään vaiheessa edes yrittänyt itse ottaa korsettia pois. Makoilin vieressä, silittelin ja vakuuttelin että kyllä me tästä selvitään. Jälleen jossain vaiheessa yötä jouduin ottamaan korsetin pois kesken kaiken. Mitenkään emme päässeet 10 tunnin tavoitteeseen. En yksinkertaisesti enää pystynyt katsomaan sivusta toisen kipua, sillä minulla ei ollut tarjota mitään apua. Ainoa helpotus oli korsetin poisottaminen.
Toisena aamuna otettiin röntgenkuva korsetin kanssa ja kuva osoitti, että korsetti tehoaa eli pystyy suoristamaan selkärankaa. Tai siis pystyisi, jos korsettia pystyisi pitämään. "Kyllä siihen tottuu", sanottiin edelleen.
Kolmas yö korsetin kanssa, ensimmäinen yö kotona. Kaikkia pelottaa kun ilta saapuu. Toisaalta jaksan edelleen ajatella, jos kuitenkin seuraava yö on helpompi. No ei ole. Muutaman yön jälkeen, tyttö huutaa kipua heti kun korsetti laitetaan päälle. Jotta korsetista olisi apua, se täytyy kiristää todella tiukalle. Selkärankaa siis väännetään voimalla suoraan. Kiristäminen kävi kuitenkin mahdottomaksi, sillä toinen kylki oli ylivoimaisen kipeä.
Joululoma vielä jaksettiin taistella yö toisen jälkeen. Nukuin patjalla ties monettako viikkoa tytön huoneen lattialla ja vakuuttelin edelleen, että kyllä siihen tottuu. Uuden vuoden jälkeen väsymys ja huoli oli jo hirvittävä. Apuvälinesuunnittelija otti meidät vastaan ja muokkasi korsettia hieman. Kyllä siihen nyt tottuu.
Ei tottunut. Tytön kylki oli päivisinkin kosketusarka. Epätoivoinen puhelu fysioterapeutille, joka totesi, että tarvitaan uusi aika ortopedille ja uusi röntgenkuva. Siihen saakka saimme luvan olla ilman korsettia. Uni. Rauhallinen syvä uni. Miten mahtavalta se tuntuikaan!
Lasten vauvavuosina olen valvonut paljon, mutta nyt valvominen oli jotain ihan erilaista ja eri tavalla uuvuttavaa. Huoli. Se teki valvomisesta raskasta. Huoli lapsen kivusta, huoli myös siitä jos emme pystykään korsettihoitoon. Mitä se tarkoittaisi selän kannalta?
