Hyinen helmikuu

Kun on viikkotolkulla nukkunut liian vähän ja huolehtinut itsensä kipeäksi, ei voi enää sanoa voivansa hyvin. Ensimmäinen korsettikokeilu vei perheen voimat ja pieni hengähdys oli todellakin paikallaan. Ilman korsettia. Oli pakko työntää huoli pois ja luottaa, että asiat selviää. Nyt nukutaan jokainen omassa sängyssä! Huolehditaan taas sitten myöhemmin.

Helmikuussa koitti ensimmäinen kontrolliröntgen. Jännitti. Rauhoittelin itseäni vakuutellen, että kaikki on varmasti hyvin. Selkä on ennallaan eikä ole pahentunut. Totta kai kaikki hyvin. Aina meille on käynyt hyvin. Alkujärkytyksen jälkeen todetaan, ettei tilanne olekaan niin paha tai itse asiassa se on paremmin kuin aikaisemmin. Hyvin kaikki menee.

Ensin siis röntgen ja sen jälkeen ortopedin vastaanotto. Poliklinikalla on "skolioosi-päivä", joka tarkoittaa, että skolioosi-potilaat keskitetään aina samoilla päiville. Kaikilla toistuu sama kaava: röntgen, ortopedi ja fysioterapeutti. Fysioterapeutin kanssa sovitaan aina jatkon käytännön toimenpiteistä: Milloin tullaan seuraavan kerran? Mitä pitää huomioida kotona? Odotusaulassa ehtii huomata, kuinka teini-ikäinen poika ja äiti tulevat ulos selkeästi hyvien uutisten kera. Mukana heillä on kaksi korsettikassia, samanlainen löytyy myös meidän jalkojen juuresta. Samassa odotusaulassa on myös äiti ja isä pienen vauvan kanssa. Vauvalta on löytynyt jotain, minkä vuoksi google vaikuttaa olevan vanhemmilla ahkerassa käytössä. Syrjäsilmällä huomaan, että näiden vanhempien silmistä paistaa sama huoli ja epätietoisuus kuin minultakin. Taidan kuitenkin olla onnekas. Minulla on mukanani lapsi, joka ymmärtää tilanteen myös itse. Minun ei myöskään tarvitse pelätä lapseni hengen puolesta. Olen onnekas.  

Poliklinikalla on vastassa tuttu ortopedi ja fysioterapeutti. Tutun rento tunnelma. Kaikki on varmasti hyvin. Tyttö punnitaan ja mitataan. Pituutta on tullut sentti lisää joulukuun mittauksesta. Kahdeksassa kuukaudessa kolme senttiä. Kuulostaa aika vähäiseltä.

Röntgenkuva on armoton. Molemmat mutkat ovat kasvaneet. Toinen mutka jo 33 astetta eli noin 6 astetta enemmän kuin syksyllä. Ryhti lyhistyy ja itku hiipii jostain. Lapsen katse on samalla kysyvä ja huolestunut. Kohta 9-vuotias ymmärtää, että ei kuulosta hyvältä. Ortopedin selostuksen jälkeen kysyn vielä tytöltä, ymmärrätkö mistä puhutaan. Vaisu nyökkäys.

Nyt on jo kiire saada mutkien kasvu pysähtymään. Mutkien kasvu näkyy pituuskasvussa. ”Tällä me ei enää pelleillä.” Ortopedin kommentit ensimmäisestä yökorsetista. Noin kuukauden taistelun aikana on kylkiluiden väliin kasvanut kosketusarka patti korsetin paineen vuoksi. Ortopedin ja fysioterapeutin yhteinen mielipide on, että tehdään kaksi uutta korsettia. Toista pidetään päivät ja toista yöt.

Se pahin toteutui. Syksyllä ajattelin, että yökorsetin kanssa pärjätään kyllä, kunhan päivät saa olla ilman. Kuinka paljon korsetti näkyy vaatteiden alta? Voiko sen kanssa pyöräillä? Kuinka koulukaverit asian ottavat? Joutuuko lapseni kestämään korsetin lisäksi myös kiusaamista? Huomaan, että yksi suurimmista huolista on tosiaan se, miten muut ottavat tilanteen vastaan. Kuinka armottomia voivatkaan lapset toisilleen olla. Vai ovatko? En minä tiedä!! Mutta toivon, että lapseni ei joutuisi olemaan koulussa SE erilainen.

Ennen kuin lähdemme fysioterapeutin luota on tytöllä mielessä tärkeä kysymys. Korvakoruja on haaveiltu jo pitkään ja huolena on, pitääkö ne ottaa röntgenkuvauksen vuoksi pois. Otetaanko siis seuraavalla käynnillä kuukauden päästä röntgen, sillä hoitokorvakorujen pitää olla enemmän kuin kuukauden? Fysioterapeutti vakuuttaa, että seuraavalla kerralla röntgenkuvaa ei oteta ja oikeastaan selän kuvauksen vuoksi korvakoruja ei pitäisi joutua ottamaan pois. Tunnollinen tyttö on kuitenkin sitä mieltä, että röntgenhoitaja on aiemmin kysynyt mahdollisista korvakoruista.

Eihän tuohon voi muuta kuin hymyillä. Hän elää hetkessä ja nauttii kauneudesta! Ihana tyttöni <3